Ohjelmointitehtävä 1 – Olipa kerran olio

Kun pari viikkoa orientoitumista oli takana, uudet kaverit oli hankittu ja tapahtumia riitti, ajattelin mielessäni: ”Eihän tämä ole ollenkaan hassumpaa”. Sitten se iski kuin märkä rätti vasten kasvoja – Ohjelmointitehtävä numero uno.

En ollut suinkaan ainoa, joka ei osannut odottaa, puhumattakaan arvostaa tulevia perjantai-iltoja (ja öitä) koulun hikisessä tietokoneluokassa muiden kohtalotoverien kanssa. Työmäärä javanoviiseille oli valtaisa, eikä yksikään rivi tullut kirjoitetuksi oikein ilman kerta toisensa jälkeen epätoivoisempaa huutoa: ”Assariiiiii…!”. Pitkät illat tutkittiin luokkien ja olioiden mystistä maailmaa, luotiin attribuutteja, metodeja ja ties mitä noittuutta. Vähemmästäkin lähtee järki ja terveys.

Ymmärsin siis tulevan syksyni tarkoittavan epätoivoista koodaamista yömyöhään ja heitin hyvästit ajatukselle rennoista illoista kavereiden kanssa tummien lagerien äärellä. ”Ei auta” – ajattelin, ja aloitin lukea tehtävänantoa. Loimme kuin tyhjästä esineitä ja olentoja, jotka saivat puukkoja ja tökkivät tynnyreitä ja toisiaan. ”Tämähän on kivaa!”, kuulin erään Jaakko Taskisen huutavan monasti upouuden MacBookinsa äärellä silmät loistaen, mutta itse en voi sanoa samanarvoista valaistusta kokeneeni tämän tehtävän aikana.

Koodaaminen oli pakko keskittää niin kutsuttuihin paniikkeihin, sillä muuten ei yksinkertaisesti ollut mahdollista edetä, sillä assarit olivat ainoa keino saada koodia eteenpäin. Kateellisena katselimme niitä, jotka jo kaukaa viisaana olivat tutustuneet Java-ohjelmointiin. Pian päätään nostivat ne uljaat ja avuliaat, jotka auttelivat avuttomia phukseja omalla kallisarvoisella vapaa-ajallaan, ja osaltaan tekivät sen mahdolliseksi, että suuri osa sai kuin saikin koodinsa valmiiksi määräaikaan mennessä.

Tehtävä itsessään tutustutti tekijänsä javan perusominaisuuksiin, kuten operaattoreihin ja if-lauseeseen. Vaikka jälkeenpäin nämä kaikki tuntuvat suhteellisen helpolta, muistan elävästi, kuinka epätoivo hiipi taikajuoman herkullisuutta määritellessä samassa mittakaavassa kuin pahimpina asepalveluksen märkinä maastoaamuina viikon pituisen leirin toisena aamuna.

Pikku hiljaa alkoi onnistua itsenäinenkin työskentely, eikä assaria tarvinnut pitää kädestä. Google oli ystävä, ja sieltä saikin usein paljon helpommin ja paremmin vastauksen kuin kurssin oppikirjoista. Siinä vaiheessa kun konsoliin sai tulostettua eeppisen taistelun oikein, sydämen valtasi lämmin tunne, että tämä on ohi, luojan kiitos. Mutta ilo oli ennenaikaista, sillä jo maanantaina silmien edessä odotti uusi tehtävä, joka oli taas naamioitu hauskan kuuloiseksi. Seikkailupeli ja taisteluja – pakkohan sen on olla nyt kivaa. Vai onko..? No eipä ollut ei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s