Se on siinä!

Päällimäisenä Studio 1 syksystä jäivät mieleen deadlinet. Kyseiset päivämäärät ja kellonajat loivat selkärangan koko raastavalle fuksisyksylle, jolle ei ainakaan koodauksen puolesta näkynyt loppua vielä edes jouluaattona. Kyseisten ajankohtien väliin hukkuivat niin fuksisitsit kuin ensilumi. Viime syksynä elämän tapahtumat on vaikea sijoittaa viikonpäiville tai kuukausille, mutta koodikierrosten ja teoriapalautusten väliin ne löytävät paikkansa mainiosti. Tuntui jopa jotenkin oudolta, kun sunnuntai-iltana katsoessani seuraavan viikon kalenteria, ei sieltä löytynyt enää lauantaipäivän huumaa ja kliimaksia: kello n. melkein kuuden Rubyric-hetkeä.

”Kuolemanviivoista” kuitenkin selvittiin ja nyt viimeisen deadlinen porteilla odotan pääsyä Studio 1 vapaaseen maailmaan. Maailmaan ilman OLO-sessioiden ”Post-it”-sotaa. Onko se kirkkaampi ja parempi kuin sitä edeltänyt vai kohtaanko seuralaisteni kanssa vain lapsuuden jouluista tutun ilmapalloefektin? Ehkä olemme odottaneet loppua turhaan ja ehkä Studio 1 oli elämiemme parasta aikaa.

Studio 1 opetti paljon. Nykyisin osaan tehdä käsitekarttoja ja vihaan tavallisia miellekarttoja, joista ei ole jälkipolville mitään informatiivista hyötyä. Aivoni viittaavat nykyisin Javan kuullessaan tietokoneohjelmiin eikä kahvikuppilogoon. Tärkeimpänä oppina pidän kuitenkin sitä, että aina löytyy joku ihminen, joka on taistellut tai taistelee parhaillaan saman ongelman kanssa kuin itse ja parhaassa tapauksessa kaltaiseni on valmis auttamaan. Kieltämättä osaan nykyisin koodata mitä hienoimpia sovelluksen palasia, mutta kyseiset tiedot ja taidot ovat täysin hyödyttömiä, jos en uskaltaisi tulla ulos ongelmieni kanssa. Vaikka aluksi epäilin, Studio 1 opetti paljon muutakin kuin koodaamista.

Viime kesänä pääsykoetulosten mukana tuli taiteltu A4-kokoinen paperi, joka oli ensimmäinen kosketus Studio 1 maailmaan. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta kyseinen paperi loppui sanoihin, jotka kehottivat valmistumaan matkaan. Kyseiset sanat olivat oikeassa. Henkilökohtaisesti Studio 1 on ollut hyvin pitkä tie. Ensimmäinen koodikierrokseni alkoi lannistavalla ”ykkösellä”, joka kuitenkin kehittyi viimeisen koodikierrokseen saavuttaessa melko hienoksi ”vitoseksi”. Vaikka en missään vaiheessa joidenkin elämäntapakoodareiden arkipäiväistä kuutosta saanutkaan, koin onnistuneeni edes jossain. Viimeistään oman androidprojektini toi onnistumisen ja osaamisen tunteita. Nyt viikko projektin palautuksen jälkeen nämä tunteet ovat yhä vahvistuneet. Onnistuin kurssin aikana pääsemään kiinni johonkin, mistä minulla ei ollut aavistustakaan vielä viime kesänä.

Työmäärä kurssin aikana oli mitä oli ja ylempien tahojen suhtautuminen asioihin välillä vähintääkin suututtava, mutta selvisin hengissä. Yksikään koodi tai teoria ei lähtenyt NullPointerina tai tullut takaisin bumerangina. Kurssin aikana toivoin, että jälkipolvien ei tarvitsisi kärsiä samaa kuin itse jouduin, mutta nyt kalkkiviivoilla toivon, että jokainen infolainen tulee jatkossakin kärsimään saman hapokkuuden kuin jokainen häntä ennen. Ihminen oppii parhaiten uimaan, kun hänet heitetään veteen ja pinnalle päästyään yritetään hukuttaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Vaikka itse en bumerangia kohdannut, haluan jälkipolville jättää muiston Abban muodossa:

Boomerang is love

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s